ESIPUHE

MuSassa harjoitellaan tosissaan, ei vakavasti. Tavoitteena on pystyä ohjaamaan lapset ja nuoret oikealle polulle. Toisten huomioonottaminen, kunnioittaminen on yksi tärkeistä arvoistamme. Itsensä tunteminen ja toisen kunnioittaminen on, se mitä haluamme MuSassa kehittää. Onnistuessamme, se takaa harjoitusrauhan eli parhaan mahdollisen ympäristön oppimiselle. Turvallisuuden tunteen luomalla haluamme varmistaa, että parhaat pelaajat voivat harjoitella ihan yhtä rauhassa kuin toiseksi ja kolmanneksi parhaat. Kaikki eivät ole samantasoisia pelaajia, samanarvoisia kyllä. Ihanteellinen ympäristö mahdollistaa myös sen, että lapsi voi rakastua peliin, lajiin ja urheiluun. Peliin rakastumiseen auttaa myös se, että lapselle opetetaan itsestä uusia puolia. Uusien puolien oivaltaminen joukkuekavereiden kanssa, yhdessä kokemalla, antaa eväitä ammattilaisuralle. Minkä alan ammattilaiseksi sitten ikinä haluakaan.

Kilvoittelemme jokaisessa harjoituksessa täysillä, jotta nuorimmat oppivat urheilemaan, toimimaan ryhmässä ja luottamaan toisiin ja ennen kaikkea itseensä. Silloin, kun olemme siinä pisteessä, että puristamme jokaisen pisaran jokaisessa hetkessä, olemme uudella tasolla. Haluamme saada pelaajan nauttimaan pelaamisesta. Aina kun teet jotain, josta nautit, teet sen sydämestäsi.

Jalkapallo pistetään seurassa oikeaan mittasuhteeseen: Maailman tärkein asia, jolla ei ole mitään merkitystä. Merkitystä on sillä, miten opimme toimimaan yhteistyössä ja huomaamaan, mitä kaikkea määrätietoinen yhdessä tekeminen teettää. Täysillä mukaan hyppääminen vaatii rohkeutta, suorastaan pelottomuutta. Kysymys kuuluukin, uskallatko Sinä puristaa jokaisen pisaran?

Pelaajapolkua tukemaan pyrimme löytämään MuSaan ei pelkästään koulutetuimmat, vaan osaavimmat ihmiset taustajoukkoihin.

MuSassa kasvaa mestareita.

Nappulaikäisenä saan kuljettaa, haastaa ja harhauttaa. Saan tutustua itseeni, kavereihin ja palloon. Minun pitää muistaa nauttia ja nauraa. Pelata ja pelata. Minulla on mahdollisuus levittää kädet ja halata joukkuekaveria. Ottaa valmentajien kanssa läpsyt ja hyvästellä joukkuekaverit: taas ensi viikolla nähdään!

7-vuotiaana minulla on jo esikoulukavereita. Opin entistä enemmän joukkueen yhteisistä tavoista, hyvistä tavoista. Opettelen noudattamaan ennakkoon sovittua suunnitelmaa, joka on yhdessä valmentajien kanssa tehty. Viittaan sen puolesta, että tänään pelattaisiin. Naapurin pelikaverin haluan kyllä tänään ohittaa, kun viimeksi en siinä vielä onnistunut. Alan ymmärtämään, että joukkuekavereiden kanssa voi nähdä muuallakin kuin jalkapallokentällä. Sieltä toisesta, jalkapallon ulkopuolisesta maailmastahan, voisi löytyä meille lisää pelikavereita. Huomioin pelikaveria muutenkin kuin syntymäpäivänä. Myös nimipäivät olisi hyvä huomata, silloinhan se tarkoittaa, että osaan jo joukkuekavereiden nimet ja joukkueenjohtajankin. Meillä on muuten kapteenikin…

8-vuotiaalle kapteenin vastuu on jokaiselle pelaajalle juuri sopivan painoinen, kapteeninnauha on taikanauha, joka kyllä itse tietää, kenen vasempaan käteen sujahtaa. Siksi se vaihtuu jokaiseen peliin ja on aina oikealla pelaajalla. Taikanauhan käytön jälkeen opin huolehtimaan omista varusteistani, solmimaan kengännauhat ja täyttämään oman juomapulloni. Pullon täytön jälkeen lähdetäänkin pukukopista yhdessä, tämähän jo sujuu, kun alusta asti on näin toimittu. Alan olemaan jo kokenut. Silloin se tarkoittaa, että osaan huomioida kaverit myös kentällä. Meillä on niin hyvä joukkue, että vielä koskaan ei ole tullut tarvetta ketään haukkua. Päinvastoin, useimmiten kuulen, kuinka hyvin osaan kuljettaa ja joskus, jos pelikaveri on paremmassa paikassa, niin valitsenkin syötön. Maalin jälkeen sitten tuuletetaankin, koko joukkue. Harjoituksissakin!

9-vuotiaana kuulin, että kesällä lähdetään ensimmäiseen yön yli turnaukseen. Uusia asioita tulee tänä vuonna muitakin. Koulukaverin veli, joka pelaa kaksi vuotta vanhemmissa, kertoi, että juuri tällä kaudella alettaisiin harjoittelemaan kauden lopussa 8 v 8 -peliä. Aikaisempi timanttimuodostelma 5 v 5 -pelissä on ollut jännittävä, koska siinä pitää miettiä, mihin itse liikkuu ja mihin liikkuu pelikaveri. Mitähän valmentaja nyt keksii? Isompi timantti, pienempi kolmio? Kenttäkin on sitten varmaan isompi. Isä sanoi tänään, että huomaa, miten pelikäsitykseni on kehittynyt. Olen niin ylpeä, että pelaan jalkapalloa! Jalkapalloharjoitukset vievät sen verran aikaa, että ehdin hyvin myös näkemään kavereita ja harjoittelemaan myös yksin, omia harhautuksia.

Nyt olen 10-vuotias ja haluan näyttää kaikille, kuinka kovasti olen kehittynyt. Turhaan ei ole niitä kaikkia kotona tehtyjä harjoituksia tehty. Taitokisojen kultainen merkki tulee varmasti, koska niin paljon olen kotona hionut ensimmäistä kosketustani. Omissa treeneissä keskitytään enemmän yhteiseen tekemiseen. Pelikäsitys, siitähän se valmentaja aina puhuu. Huoltaja puhuu aina terveellisestä ravinnosta ja muistuttaa riittävästä veden juomisesta, vaikka ei olisi harjoituksia tai peliä. Ennen peliä kokoonnutaan ympyrän muotoon ja kannustetaan toisiamme vielä parempiin suorituksiin. Tämä on jo tuttu tapa edellisiltä vuosilta.

11 -vuotiaana kerroin valmentajalle kehityskeskustelussa, että haluan pelata ammattilaisena. Missä, kysyi valmentaja kiinnostuneena. Vastasin, että samanlaisessa seurassa kuin nytkin. Sellaisessa, jossa aina moikataan toisia jalkapalloilijoita ja valmentajia. Siitä minulle tulee turvallinen olo ja uskallan olla oma itseni. Ihan kuin olisin kotona. Ja kotona olen parhaimmillani.

12 -vuotiaana sain koulussa tehtäväksi esityksen kulttuurista. Minä teen sen jalkapallosta. Upeista kokemuksista edustuksen peleissä ja rumpuryhmästä, joka oli tullut kannustamaan meidän kesäleirillemme turnauksen finaaliotteluun. Otin seuran lipun mukaan ja nyt sain poikkeuksellisesti pitää lippalakkia päässä sisällä. Oli niin hyvät muistot viime kesältä, että aiheen valinta oli helppo. Paras tunne oli, kun turnauksen jälkeen tanssittiin ringissä koko joukkueen voimin. Valmentaja kertoi, että ensi vuonna aletaan jo harjoittelemaan ison kentän juttuja. Isolle kentälle siirtymistä on helpottanut ainakin se, että olen jo katsellut maajoukkueen pelejä ja tietenkin kaikki edustuksen kotipelit viime kaudelta.

13 -vuotiaana osa meistä harjoittelee jo ison kentän asioita ja osa pienen kentän. Valmentaja kertoi meille, että yleensä ne, jotka ovat harjoitelleet eniten kotona, aloittavat tässä vaiheessa ison kentän harjoittelun. Vielä ei ole kuulemma myöhäistä aloittaa kotona harjoittelua. Päinvastoin, valmentaja kertoi, että koskaan ei ole parempi hetki kuin nyt. Nyt on juuri oikea hetki, muulla ei ole merkitystä. Joukkueenjohtaja ja huoltaja rohkaisevat aina yrittämään parhaansa.

14 -vuotiaana joukkuepalaverissa kerrottiin, että ensimmäiset nuorten maajoukkuepelit alkavat vuoden päästä. Kerroin heti kotona, että nyt tiedän mihin haluan. Olen huomannut, että kun olen kovasti tähdännyt johonkin, olen ne asiat yleensä saavuttanut. Tänä vuonna haluan aluejoukkueeseen. Olen huomannut, että pallon kanssa vietetyt tunnit tuovat tulosta. Luokkakaverini siirtyi vuotta vanhempiin pelaamaan. Harmi, että ei olla samoissa harjoituksissa. Olen kuitenkin hänen puolestaan iloinen, koska tiedän hänen pärjäävän sielläkin hienosti.

15 -vuotiaana minulla on aina joukkue ympärillä ja tiedän, että kaikki menee hyvin. Parasta jalkapallossa on ollut tähän mennessä yhdessä koetut ylä- ja alamäet. Koskaan ei ole tarvinnut jäädä yksin. Kukaan ei ymmärrä minua paremmin kuin joukkuekaverini. Olen valmis tekemään kaikkeni, jotta tavoitteeni täyttyisivät. Ensimmäiseen, eikä toiseenkaan maajoukkuetapahtumaan tullut kutsua, joka oli iso pettymys. Onko tämä sittenkään juttuni? Välillä tekisi mieli tehdä jotain muutakin. Onkohan tähän järkeä kuluttaa näin paljon aikaa. Valmentaja kyllä kertoi, että lähes kaikki ovat miettineet samaa minun iässäni. Ja se kuuluu asiaan. Luotan kyllä valmentajaan, ihan niin kuin hänkin kertoo luottavansa minuun.

Olen jo 17 -vuotias ja tiedän, että pärjäisin jo edustuksen harjoituksissa. Koskahan minä saan mahdollisuuteni. Monipuolisesta harjoittelusta nuorena on hyötyä. En ole muutamaa pikku iskua lukuun ottamatta ollut loukkaantuneena. Onneksi seurassa on ammattitaitoisia valmentajia, jotka ovat osanneet auttaa harjoittelun suunnittelussa. Pari muutakin kaveria on jo noussut edustusjoukkueeseen ja paras kaverini lähti ulkomaille pelaamaan. Mieletöntä!!

20 vuotta täytettyäni luulin jo, että minun olisi pitänyt pelata edustuksessa, kunnes tajusin, että olen vielä kovin nuori. Nyt on tärkeintä jatkaa määrätietoista harjoittelua ja varmistaa, että siitä ei mahdollisuuteni ainakaan jää kiinni. Olen koko ikäni halunnut mahdollisuuden näyttää parasta osaamistani ja nyt olen lähempänä kuin koskaan. Olen oppinut jalkapallossa niin paljon. Olen itkenyt ja nauranut. Hikoillut ja jännittänyt. Onnistunut ja epäonnistunut. Tavannut uusia ihmisiä ja oppinut toimimaan ryhmässä. Olen oppinut olemaan oma itseni. Luottamaan itseeni. Oppinut syömään, juomaan ja lepäämään. Auttanut pelikavereita ja saanut apua, kun olen sitä tarvinnut. Parhaiten on mieleen jäänyt se, että tiedän, että pärjään jatkossa ympäristössä kuin ympäristössä. Uskaltamalla olla oma itseni.